Makrokuvauksen viehätys

Tämän kevään runokirjaprojekti "Valoisalle polulle" on tullut siihen pisteeseen, että kirjoja on ostettavissa (kts. aiempi postaus). Runojen kirjoittaminen, penkominen, muokkaaminen ja julkaiseminen on jäänyt vähemmälle huomiolle, sillä olen rakastunut - kameraani. Vaikka blogi onkin ollut hiljaisempi viimeaikoina, löytyy kuvia ja ajatuksia  Instagram-tililtäni (käyttäjänimi: riinas_photo_and_aphorism). 





Makrokuvaus on samaa kuin lähikuvaus pienistä esineistä, asioista tai hyönteisistä. Jokainen on sellaisia kuvia nähnyt vähintään koulun biologian kirjassa. Hienoja kuvia ne ovat katsottunakin, mutta mikä on sen kuvaustouhun viehätys? Olen aloittelija, enkä ole ottanut vielä yhtään täydellistä makrokuvaa. Kivaa se kuitenkin on! Kun kömmin ylös pusikosta, jossa olen juuri kuvannut kukkia ja koppakuoriaisia, naamani loistaa vähintään yhtä kirkkaana kuin äsken kuvaamani voikukka.

Makrosäätöä teknitsesti

Makrokuvaus on haasteellista, mutta ehkä juuri siksi niin kiehtovaa. Olen kyllä opiskellut valokuvauksen teoriaa ja ymmärrän säädöistä jotakin. Jostain syystä kuvittelin makroilun hoituvan samalla rutiinilla kuin kaikki muukin valokuvaus. Turha luulo! Minun on täytynyt luopua periaatteestani ottaa mahdollisimman vähän, mutta onnistuneita kuvia. Se ensimmäinen täydellinen makrokuva edelleen ottamatta.



Kun tarkennan lähelle, syväterävyysalue on kapea. Pitää suurentaa aukkoa, jolloin valotusaika pitenee monesti liian pitkäksi. Kun valotusaika pitenee, pitää suurentaa ISO-arvoa. Se on kikkailua joka kerta. Vaikka nuo kaikki olisivatkin suurinpiirtein kunnossa, se ei aina riitä. Kädessäni oleva kamera heiluu hengityksen tahdissa ja kohteen terävyys voi muuttua juuri ratkaisevalla hetkellä. Pienikin tuulenvire heittelee kohdetta eteen ja taakse, mikä näkyy myös epäterävyytenä. Tai joskus koppakuoriainen ei malta pysyä paikallaan - hävytön otus! Jos en malta olla riittävän pitkään paikallani tai tuulen vireet ovat liikaa, nousen ylös ja vaihdan kameran linssin.


Millä mielellä

Pääsen kamerallani kuvattavaa kohdetta 28cm päähän (en lähemmäksi). Keskittäessäni katsomaan maailmaa tuolta etäisyydeltä, näen siitä vain hyvin pienen osan - mutta monesti niin kauniin ja kiehtovan. Keskittyessäni siihen pieneen, rajaan sekä kameralla että ajatuksissani koko muun maailman pois. Siltä etäisyydeltä näen luonnon kauneuden: värisävyjen vaihtelut ja muut pienet yksityiskohdat pienessäkin kukassa. Kulkiessani ajatukset siirtyvät ensimmäiseksi kukkiin, mutta kumartuessani olen nähnyt monenlaisia ötököitä, joista olen kiinnostunut vielä enemmän kuin kukista: kukat pysyvät paikoillaan, ötökät eivät.

Sekä kohteen etsiminen että kameran säätäminen vie keskittymisen niin pienelle alueelle, että on unohdan sekä omat että maailman murheet. Eräs fyysisesti vammautunut kertoi valokuvauksen vaikutuksesta: "Siinä unohtaa kivut." Siinä unohtaa myös henkiset kivut, kun koko maailma katoaa ympäriltä. Siinäpä tuo makrokuvauksen suurin anti on: hetkellisesti ei ole millään muulla mitään väliä kuin sillä kukan terälehdellä istuvalla ötökällä. Joitakin viikkoja sitten kööpenhaminalaisessa puistossa jäin ystävistäni jälkeen. He kävivät tämän tyylistä sananvaihtoa: "Mihinhän se Riina jäi?" - "Noo, se on varmaan jossain puskassa kuvaamassa kukkia." - ja niin olinkin. :D






Tähän mennessä olen poistanut isoimman osan makrokuvistani. Harjoittelen ja tarvitsen lisää harjoitusta. Valokuvauskin on taiteen laji ja lopputuloksen "hyvyys" tai "onnistuminen" voi olla makuasia. Kuitenkin, ennen kuin voi rikkoa sääntöjä, täytyy tietää ja hallita ne. Tässä postauksessa on joitakin käsittelemättömiä ja rajaamattomia kuvia, jotka kehtaan asettaa tänne näytille. Täydellisyyteen on vielä pitkä matka!